Täysillä tekemistä & Joulubostonia

Töölönlahdelta puhaltaa marraskuinen viima kuin jostain satujen maailmasta olisi jäänsininen jääkuningatar kiitämässä täydellä vauhdilla hevosineen ja rekineen koko Helsingin läpi. Asettelen lämpimän kaulahuivini vielä paremmin ja tiukemmin, kiskaisen taskustani jääkuningatteren puhurin kestävät hansikkaat ja annan katseeni ajatuksineen vaeltaa pitkin meristä lahtea kävellessäni oopperatalolle. Muistan kuinka joskus ainoa ooppera oli rakastamani Aleksanterin Teatteri, tuo upea rakennus, joka minulle on yhä se ainoa oikea ooppera maassamme. Siellä koin unohtumattomat hetket ensikertaa Toscan nähdessäni. Kuinka tärkeitä ovatkaan nuo muistot!

Havahdun mietteistäni, ja kuin huomaamatta olenkin kävellyt viimalta suojaan sisälle "uuteen" oopperataloon.

Ilma ei kauheasti liiku. Ei puhaltele jääkuningatteret vaan jossakin henkii savannileijona suomalaisittain polttavan kuumaa ilmaa. Parkkeeraan Olympiastadionin hoodeille mielessäni metsästää jossakin jo odottavat tuttavat, joiden kanssa stadionille on konserttitreffit. Kaikki tuntuu siniseltä; kulkupeli, mekko, heinäkuinen taivas. Myöhemmin illalla Töölönlahdella lipuu joutsenet.

Jotain yhteistä on näissä välähdyksissä;

Musiikki. Ja Robin & Iiro. Iiro & Robin. Välillä arkeensa hukkuessaan unohtaa niiden hetkien tärkeyden, jotka voimaannuttavat, ilahduttavat, elämystyttävät. Ne on hyvä syy ystävien tapaamiselle. Niissä hetkissä ei taida aina tajutakaan kuinka käsittämättömän ainutkertaisia ne ovat, ja kuinka meillä on vain tämä elämä tämännäköisenä käsillä vain nyt. Vain tämän kerran.

Ette varmaankaan voi olla huomaamatta kuinka Mustikkaiset yrittävät muistuttaa jokakäänteessä hetkien ainutlaatuisuudesta...

Tapahtumajärjestys ei ole kronologinen alun välähdyksissä, ja tapahtumavuosi ei ole sama. Helsinki on kuitenkin pysynyt paikoillaan vallitsevan globaalin separaattorin myllyttäessä meitä kaikkia läpi jostain mitä emme ehkä edes ymmärrä. Olisi syytä muistaa, että tämäkin aika, jokainen päivä, on osa ainutlaatuista elämäämme, ja ainaisen vinkumisen ja kitisemisen sijaan olisi päällimmäisenä kiitollisuus tästäkin oudosta ajasta, jolloin saimme vihdoin tarttua asioihin, joita ilman pandemiaa ei olisi ollut mahdollista ajallisesti tai muutoin. Ainaisen ruikuttamisen sijaan olisi ihanaa kuulla jengin sanovan: "Onpas ihanaa ku ei tarvitse lähteä löyhöttämään ja sinkoilemaan sinne ja tänne sekopäisesti vaan saa kanavoida työhulluuden aiemmin oikeaa aikaa odottaneisiin proggiksiin!" Tämä on ainutlaatuista ja ainutkertaista. Toista tämmöistä maaliskuussa alkanutta aikajaksoa ei enää tule.

Tätä kirjoittaessa Mustikkamäellä Sunnuntaipäivässä taustalla soi ihanaa, rakastettavaa taidetta. Kaffikupissa höyryää tummapaahto, uunissa roihuaa tuli, Herra Porkkana seuraa keittiön pöydällä lintuja lintulaudalla syömässä sekä Cooperia pihatossa

-syömässä Herra Ceekin. Jotain valtavan tavallista ja rauhoittavaa -ja jouluista- on bostonkakussa, jota kaffin kyytipoikana saa pistellä. Raikasta, hyvää, arkista mutta oikein sunnuntaista. Täysillä tehtyä Joulubostonia. Siihen on leivottu rakkautta ja lämpöä. Pihatto on siivouttu rakkaudella ja lämmöllä. Ja täysillä. Kuluneen viikon kaikki työt on tehty rakkaudella ja lämmöllä. Ja täysillä. Enemmän kuin täysillä. Aivan sama onko talikkohommia, tiedettä, taidetta, oppimista, opettamista -kaikki tehdään täysillä. Aina! Muu ei tule kysymykseenkään. Kaikelle tekemiselle annetaan kaikkensa aina.

Alla oleva video on siitäkin huikea, että siitä näkyy ja kuuluu panostus, kaikkensa antaminen. Ja sydämellä, rakkaudella, lämmöllä tekeminen. Silti rautaa lujempi ammattitaito kulkee koko ajan kultaisena jouhena mukana. Ja juuri siksi se kulkee koska tehdään täysillä. Ei ole sellaista tieteellistä tutkimusta, johon Mustikkaiset ei laittaisi mukaan sydäntään. Tiedekin tehdään kaikkensa antaen. Rakkaudella. Täysillä. Vain silloin se on aitoa, oikeaa, viisasta, ainutlaatuista, vastuullista ja oikeaa.

Yksi asia on kuitenkin vaikeaa; heittäytyä vapaalle yhdeksi päiväksi täysillä. Se on mahdotonta! Kertokaa joku ihmeessä jos tiedätte ainaiselle työhullulle kuinka aivonsa ja päänsä saa offille ettei suunnittelu pyörisi päässä silloinkin kun yrittää mukamas pitää puolet sunnuntaipäivästä vapaana. Mustikkaisilta ei kertakaikkiaan löydy sellaista klikattavaa offnappulaa pään sisältä. Aikas pahanlaatuinen valuvirhe...

Muthei RAkkahaat, nautitaan sunnuntaista. Tehdään täysillä kaikki se mitä tänään tehdään. Suunnitellaan, laajennetaan proggiksia, luodaan uutta, keitetään lisää ja lisää tummapaahtokaffia, ei unohdeta Joulubostonia ja rutistetaan likimmäiset syliin kuka takkatulen kuka pirtin leivinuunin lämmössä. Mennään ulos reippailemaan, ja kasataan voimaa tulevan viikon puurtamiseen. Hahmotetaan ja jaksotetaan työt kohtuullisesti voimia vastaaviksi vaikka helposti lipsahtaakin voimien äärirajoille -ja yli.

Jahei, kuunnelkaa nyt heitä kahta tuossa videolla; ihan Hui!keeta..! On he vaan mielettömiä. Mustikkaiset niin uppoaa johonkin tuonne Iirottelevien sävelien sekaan ja tanssii tuvan parketilla paljaskäpälin nuttura moshaten!

Ja tanssijat, miljöö, kledjustot. Kutakuinkin tältä saundaa ja näyttää kun taide on yhdestä parhaimillansa. Antakaa musiikin virrata verenkiertoonne voimaksi tähän Joulubostonin tuoksuiseen marraskuuhun.

November...

Tiedättekö kuinka Moulin Rouge loppuu? Kun suuren rakkaustarinan sydämen toinen puoli kuolee keuhkojuttuihin ja vielä tähän maailmankaikkeuteen elämään jäävä sydämen toinen puoli kirjoittaa sen jälkeen kirjan ikuisesti kestävästä rakkaudesta, niin eikö se kerrokin kaiken mitä tästä elämästä meidän ikinä tarvitsee edes ymmärtää.

Ja taaskaan en kirjoittanut siitä mistä alunperin oli tarkoitus *naurua*