Sipuli, Sitruuna, Sukupuutto & Självständighet

Pimeässä syksyisessä illassa tuikkeen keltaisen mökin oven takana on uupuneen oloinen ja huterasti liikehtivä vanhempi herra. Hän on eksynyt kotoaan. Kainalossa on nippu joitakin vaatteita. Samantien huolestun, skannaan hänen tilansa, pelästyn ja toimin, kaikkea yhtäaikaa. Äkkiä perhe sille mallilleen, että voin poistua ajamaan vanhan herran kotiinsa. Juoksen höyrypäänä ympäri mökkiä; paksumpaa kolttua päälle, Raxu ulkoa sisälle, Fiialle ruokaa eteen, hellan sammutusta, sipulin ja sitruunan kuorinnan stoppaamista, koneen sammutusta, ja monen monta muuta yhtaikaa käynnissä ollutta pientä toimea pauselle, jotta olen valmis poistumaan.

Avaan pelkääjän puolen oven vanhukselle samalla tiedustellen, pääseekö hän kyytiin, autanko, ja yleistilaa tarkkaillen. Ei, ei tarvitse soittaa hätänumeroon edelleenkään. Samaa tarkastelin jo heti hänen ovelle ilmestyttyä ihan ensimmäisenä, ja diagnoosi oli: ajan kotiinsa heti kun pääsen mökistä irti.

Autowanhusta pihassa kääntäessäni näen vilkkuvat valot kiitävän Oinaskylän moottoritietä pohjoiseen. Nyt he siellä jo Teitä etsivät, sanon herralle. Ja totean myös, että nopeammin ajan hänet kotiinsa, kuin jos alkaisin puhelinnumeroita etsimään vain ilmoittaakseni, että tulossa ollaan!

Ajomatka ei ole pitkä, mutta pelkääjäpaikalla istuva herra ehtii vaatenyyttiänsä puristaen kertoa paljon. Puusavotoista siskonsa kanssa, kysyä heijastimin välkehtivistä maantien auraustolpista, palata menneisiin aikoihin. Ja voi hyvänen aika kuinka alan siinä ajaessani itsekin haikailla muistoja, aikoja, jolloin kylää asuttivat he oikeat ihmiset. Iita ja Matti Seppälässä, Pertti ja Anni Pärttylässä -samantien katkaisen ajatusvirrat etten alkaisi ääneen parkumaan sitä sukupuuttoa, joka on valloillaan; kaikki oikeat ihmiset kadonneet aikarattaisiin, ja tilalla joitakin tuikituntemattomia, joita en edes tunnistaisi jos vastaan tulisi!

Perille vanhan herran kotipihaan päästyämme, vastassa onkin hetki sitten ajaneet poliisit etsintäpartionsa kanssa, ja talonväestä yksi huolissansa. Kerron lyhyesti tilanteen, sanon rikkinäisistä kumppareista, ja että tarkistakaahan kunto vielä huolella. Turha niin sanoa, tottakai tarkastavat, mutta tuntuu tarpeelliselta sitä kuitenkin korostaa. Herra kun kertoi jossain ojissa pimeässä kompuroineensa ja kaatuilleensa.

Vilkaisen vielä syvempääkin syvempään huokaisten saattueen perään. Taloa kohti hiljakseen vaeltavat sekä poliisit että vanhus ja vastaanottamassa ollut perheenjäsen.

Kotiin ajaessani sitten ryöpsähtää itku. Pahempi vesiputous kuin ennenvanhaisen kotinavetan auki hetkeksi yliajalle unohtunut vesipumppu, joka ryöpsyttää säiliöstä ylijäämä vettä odottaen sammuttamaan. Itken samaan hengenvetoon Australian luontoa eläimistöineen, Afrikan sarvikuonoja, kaikkea katoavaa luontoa sukupuuttoaaltoineen sekä oikeiden ihmisten katoamista. Heitä, joita ei enää ole, ja heitä, jotka ovat muistisairauden äärellä elämänsä vaiheessa. Heitä, jotka ilmestyvät oven taakse sanoen: "Minä eksyin. Eksyin kun lähdin aitaa lehmille korjaamaan."

Ulvon ääneen kun mietin hänen sanojansa. Ulvon lisää kun käyn mielessäni läpi lisää hänen sanojaan: "Ei ole elämässä tarvinnut näin apua pyytää." Tällä hän tarkoitti oven taakse ilmestymistä apuun hakeutuen. Voi sitä nöyryyttä, ja oikean ihmisen asennetta, joka heissä on! En tiedä mikä sana kuvaisi hyvin sitä, mitä tarkoitan. Voin vain sanoa: oikeat ihmiset.

Loppuillaksi lamaannun toimintakyvyttömäksi mitä tulee kirjallisiin tuotostöihini, en pysty jatkamaan. Olo on niin outo. Jonkin ajan päästä kysyn vielä perheestä, että olihan herra siltä osin kunnossa, ettei mihinkään sairaalaan tarvinnut lähteä. Ei tarvinnut.

Näitä miettiessä Itsenäisyyspäivänä koko maailma on uuden ja wanhan välisessä odotushuoneessa. Hieman kuin ennen zoomistuntoa -jos nykypäivään verrataan.

Kaikki on muutosmyllerryksessä. Ihan kaikki. Ei pelkästään luonto joulukuussa vapaana keinuvine Saaristomeren aaltoineen, vaan totaalinen globaali myllerrys puhaltaa. Mannerheimristin Ritaritkaan eivät tässä todellisuudessa enää puurra, minkälainen tarunhohtoinen legenda heistä jää? Kaikki se karukin historia, kulkeehan se mukana vielä uudessakin? Minkälainen on se maailma, joka tästä kaikesta kuoriutuu? Minkälainen varsa paljastuu oljilla pinta pyyhittyä ja varmistettua, että henki kulkee. Syntymä on aina ihme. Tätä outoa globaalia odotusaikaa seuraa kivulias syntymä -ja sen jälkeen sitten ihastellaankin uutta ja ihmeellistä. Voi -tuollaiset merkit! Onko sillä otsassa pyörre? Mikä on varsakavioiden väri ja apua kui kauniit silmät! Ja noin nopeastiko jaloillaan ja emon alla ensimmäisillä maitobaarikeikoilla!

Loppuvuonna 2021 ehkä olemme jo tietoisia, mikä oli syntymän ihmeen lopputulos, kuinka komea varsa putkahti globaalista myllerryksestä.

Uusi Aura kirjoitti 1927 sipulistä löytyvän lääkkeen aina pikkulentsusta espanjantautiin.

https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1704574/articles/79431878?fbclid=IwAR2sWEhlOWJSSHq2ehqpCBkuIJs2DzuX9dZMU3cwk9wlbMK32iHa7OLh7Z8

Mitenkähän jos miksaisi sipulia, sitruunaa ja kopsiinia ja muutamaa muuta salaista ainesosaa, kauraa ja auringonkukkaöljyä, niin olisiko maailmassa valmis lääke valloillaan mylläävään pandemiaankin? Ja syntymän tulos nopeutuisi nähtäville?

Mäne ja tiijä. Sitä odotellessa kuorin muutaman punasipulin salaattiin, yliannostelen sitruunaa italialaisen spagettiin, ja jäähiletän litrasotalla raikasta vettä. Kopsiinit on jo tullut aamusta hollantilaissyntyisen Gotlannin kautta Turkuun laivamatkanneen irlantilasen pihatosta siivoiltua -kui pal sitä vihreetä kultaa tallitonttu on eläissään talikoinutkaan hukkaan sen sijaan, että olisi sen kaiken antibiootiksi myynyt?

Glad självständighet -tallitonttu perheineen.